Pages

2014-02-13

Mañana, mañana!

Paljonkohan pitäis maksaa jollekin pienelle kiinalaiselle siitä että se kirjottais mun diplomityön loppuun?

Aivan ***vetin vaikea löytää motivaatiota tehdä mitään hommia, kun kulta on niin kaukana eikä ole edes tiedossa tarkkaa päivää, koska seuraavaksi nähdään. Olisi jotain "järkeä" tehdä päivällä inhottavia juttuja, jos palkinnoksi pääsisi illalla oman rakkaan kainaloon. Mutkun ei. Dippamotivaatiota laskee entisestään se, ettei tällaisille "kypsille opiskelijoille" kukaan aseta deadlineja, omantunnon mukaan siis tehtävä töitä. Joku tarpeeksi pelottava herra-isoproffa hönkimässä niskaan voisi vähän edes tehostaa tätä. Mutta meidän linjan proffa on ihan kiva.

Työn käytännön osuus on siis ollut valmiina viime heinäkuusta, ja tuo kirjallinen tuotos pitäisi raapia kansiin. Työn tavoitepituus on noin 50 sivua, mikä ei sinänsä ole hirveästi, mutta kyllä siihenkin muutama tuhat sanaa vaaditaan täytteeksi kivojen kuvien väliin. Olin mukamas suunnitellut kirjoittavani homman kuntoon heti elo-syyskuussa ennen Suomeen palaamista. Se pieni piru mun pääni sisässä kuitenkin huomasi riittävän usein muistuttaa, että "et sä ennen ensi kesää valmistu kuitenkaan, kun puuttuu se pakollinen seminaari loppukeväästä, ja se viimeinen tenttikin järjestetään vasta toukokuun lopussa!" Miksi tehdä tänään mitään, minkä voit huomennakin jättää tekemättä! I hate myself. ._.

Päivät muuttuvat homogeeniseksi puuroksi, kun ei ole pakollista työrytmiä, eikä toisaalta mitään kivaa mitä odottaa tulevalta viikonlopulta. Jooh, silloinhan saisi ihan vaan olla ja lepäillä. Ainakin, jos olis tehnyt viikolla töitä ja ansainnut sen. En osaa kunnolla rentoutua, kun tuntuu että pitäis tehdä jotain. Ja kuitenkaan en tee mitään, koska viikonloppu.

Käytännössä mun päivät kuluu näin:
Aamulla ei voi mitään aivotoimintaa vaativaa aloittaa ennen kuin pääsee fyysisesti vähän liikkeelle ja onnistuu raahautumaan yliopistolle. Jos aamulla jää kotiin, päivä on kirjoittamisen suhteen menetetty. Yliopistolla ei saa tietenkään mitään aikaan ennen ruokaa, koska "ei tässä oo kuin tunti enää ennen taukoa, ei kannata aloittaa". Ruuan jälkeen sitten pari tuntia aktiivisena, minkä jälkeen ei enää jaksa keskittyä, "kohta kotiin, jatkan siellä" (niin varmaan), kotona ruokaa ja lenkille. Lenkin jälkeen kello on niin "paljon" ettei enää voi tehdä töitä. Mulle kun on lapsuusajoilta iskostunut päähän, että Pikku-Kakkosen jälkeen aletaan laittautua yöpuulle. Todellisuudessa menen nukkumaan puolenyön tienoilla, ja touhuan kyllä kaikkea muuta täysin hyödytöntä siihen saakka. Nukkumaan mennessä omatunto jo heristää syyttävää sormeaan, että mikset mennyt aikaisemmin, niin jaksaisit herätäkin aikaisemmin kirjoittamaan. Yöllä on sitten ihan levoton stressistä, eikä saa kunnolla nukuttua, koko ajan tiedostaa, että kohta pitää herätä. Aamulla on sitten taas ihan zombi, ja sama rumba alkaa alusta.

Jännästi muuten kaikki muu epämiellyttäväkin tekeminen (kuten siivoaminen) muuttuu yhtäkkiä paljon mielenkiintoisemmaksi, kun vaihtoehtona olisi se kirjoittaminen. Ihan liian helppo keksiä parempaa tekemistä ja ennen kaikkea tekosyitä kirjoittamattomuudelle. "Valmistuuhan se opiskelukaverikin vasta ensi vuonna" - Joo, ja se on ollut välissä kaksi vuotta lasten kanssa kotona, mitä sä oot tehny? Tosi menestyjä-olo, kun ympärillä kaverit on OikeissaTöissä®, menee naimisiin, ostaa asuntoja ja saa lapsia, ja itse ei kykene yhtä ***tanan dokumenttia raapustamaan loppuun. Tämänkin päivän oon onnistunut tehokkaasti haaskaamaan istumalla kirjastossa tuntikausia kirjoittamassa foorumeille ja lukemassa blogeja.

Ahdistaa.

No comments:

Post a Comment