Pages

2015-01-25

Jokseenkin krooninen kulttuurishokki

Helsingin Sanomissa oli tämän viikon tiistaina kirjoitus ulkosuomalaisuudesta. Tekstissä kerrotaan Yhdysvalloissa asuvan kaksikulttuurisuuden tutkija Sirpa Tuomaisen kokemuksista ja pohdinnoista liittyen kahden maan ja kulttuurin väliseen tasapainoilemiseen. Vaikka Saksassa ja Sveitsissä asuminen varmasti on erilaista kuin Jenkeissä, poimin tähän mukaan tekstistä sellaisia mulle merkityksellisiä pointteja.
"Jokaisen täytyy valita, missä määrin assimiloituu uuteen kulttuuriin. Useimmat päätyvät kolmanteen tilaan, jossa kahden identiteetin välillä tasapainottelusta muodostuu päivittäinen nuorallatanssi.”
”Muutto Amerikkaan on muokannut monien identiteettiä vapautuneemmaksi ja huolettomammaksi. Huomaan sen itsekin. Enää en yritä kontrolloida kaikkea.” 
”En ole amerikkalainen, koska en ole kasvanut täällä, mutta en sovi enää Suomeenkaan, koska olen kokenut jotain uutta, mitä suomalaiset läheiseni eivät ole kokeneet. Sitä ei tunne kuuluvansa täysin minnekään.” 

Älä muuta sano. Musta usein tuntuu, että mulla on kaksi eri persoonaa:

- vähän ulkomaalaistunut suomalainen Suomessa ja 
- uuden ja vieraan ja tutun ja turvallisen välistä tasapainoa etsivä ulkkari vierailla mailla

Se Suomi-persoona on vähän rohkeampi, kokeneempi, rennompi, avoimempi ja uteliaampi, ainakin verrattuna siihen minään, joka olin ennen ulkomaille lähtöä. Suomi-minä lähteen mielellään kokeilemaan uusia juttuja, osallistuu monenlaiseen toimintaan ja hinkuu aina takaisin ulkomaille. Ulkkari-minä on vähän ujo ja pelokas, usein ihan pihalla ja sitä myötä itsestään epävarma, naiivi koti-ikävän piinaama hölmö. Ainakin tällä hetkellä.
”Osa identiteetin muutosta on se, että pienet arjen asiat saavat valtavan merkityksen” 
Selittänee vittuuntumista edellisessä postauksessa? Kirjoituksessa kuvaillaan kulttuurishokkia seuraavasti:
"Kulttuurishokin vaiheita ovat kuherruskuukausi, shokkivaihe, kielteisyyden valtaama reaktiovaihe ja tunteiden tasaantuminen." 

Kun mietin tätä Sveitsiin tuloa, niin mun tämänkertaisesta kulttuurishokista on mitä ilmeisimmin kokonaan jäänyt väliin tuo kuherruskuukausivaihe. Saksassa se tuntui jatkuvan melkein ikuisesti, ja ne negatiiviset tuntemukset tuli aika lievinä ja lähinnä ikävän muodossa. Vaihtariksi lähtöä mä olin kuitenkin suunnitellut yläasteelta saakka, unelmoinut siitä, odottanut kärsimättömänä lähtöpäivän tuloa. Tänne mä en koskaan halunnut. Tänne mä olen tullut pitkän tapahtumaketjun seurauksena, tietyllä tavalla pakosta, koskaan tavoittelematta sitä. Saksassa mulla oli alusta lähtien jotain arjen selkärankaa - kielikurssit ja harjoitustyöt. Oli se oma yhteisö, vaihtariporukka, ja saksaakin osasin jonkin verran jo valmiiksi. Nyt mulla ei ole sellaista "automaattista" ryhmää, kun en ole töissä tai koulussa (vielä), ja kielimuurin takana olo on todella ulkopuolinen.
"Usein läheiset ovat kateellisia ja ajattelevat, että kaikki uusi on mahtavaa. Identiteetin muutos aiheuttaa kuitenkin myös väsymystä ja surua. Tärkeää on voida kertoa jollekin läheiselle huonoista puolista.”
Onhan se muiden ihmisten ensireaktio ulkomailla asumisesta yleensä "voi vitsi, miten siistiä!" Mutta kyllä mun lähipiiri onneksi tietää myös, ettei se ole sama asia kuin viikon etelänmatka. Ikävä on koko ajan läsnä, ja monet arkipäiväiset, eri tavalla olevat asiat harmittavat tai ärsyttävät. Täällä tunnen jääväni paitsi paljosta sellaisesta hienosta, tärkeästä ja hauskasta, mitä tapahtuu Suomessa. Tällä viikolla väliin jäi kaverin tuparit ja laskettelu Himoksella, aikaisemmin myös isompia juttuja kuten hyvän ystävän lapsen syntymä, perheen muutto ja toisen kaverin häät. Koitan ehkä liikaakin pysyä kärryillä kotiseudun tapahtumista. Huomaan jumittavani tuntikausia koneella lukien blogeja, katsellen videoita, uutisia, ja valokuvia, tsättäileväni kavereille ja purkaen fiiliksiäni blogikirjoittamisen kautta. En haluaisi jäädä paitsi mistään. Enkä sitten tajua, että tällä tavalla nimenomaan paitsi kaikesta sellaisesta, mitä voisin oikeasti tehdä. Uskon kyllä, että tämä kielteinen vaihe helpottaa, kun opin tuntemaan ympäristöä paremmin, tutustun uusiin ihmisiin, pääsen kärryille ranskan kielestä ja saan jotain rutiinia ja sisältöä tähän arkeen. Kun vain jaksaisi rämpiä tämän risukon läpi sinne saakka...


2 comments:

  1. Ulkosuomalaisuus, tässäpä yksi suosikkiaiheistani! Voin lohduttaa, että kyllä se pahin menee ohi, mutta siihen kyllä menee aikansa. Mähän olin ensin Saksassa vuoden vaihtarina, ja vaikka tulin takaisin samaan kaupunkiin ja löysin tuon siipankin melkeinpä heti saavuttuani, ei paluu silti ollut kovin helppo. Vaihtarina sitä oli ikään kuin kuplassa, jossa kelluivat myös muut vaihtarit - kaikilla oli sairaasti aikaa ja kiinnostusta hengata yhdessä. Sitten oikeasti maahan muuttaessa pitikin yhtäkkiä hommata omat kaverit (ne vaihtarit olivat tietenkin palanneet koteihinsa). Vaikka osasin kieltäkin jo hyvin ja olin töissä yliopistolla, jossa oli paljon saman ikäisiä, kesti koko hommassa silti pari vuotta. Muistan kun itkin siipalle usein, kun kukaan ei soittanut mulle... Pikkuhiljaa ne omat verkostot kuitenkin alkoi rakentua, ja nyt tunnen oloni jo hyvin kotoisaksi täällä. Kielen osaaminen on kyllä mun mielestä tosi iso juttu sopeutumisessa. Jos ei pysty kommunikoimaan paikallisten kanssa sujuvasti, on aika vaikeaa unohtaa olevansa Ulkomaalainen isolla uulla. Sen suhteen oonkin aina miettinyt olevani tämmönen vähän nössömpi ulkosuomalainen, kun kieli oli jo hallussa tullessani.

    Mäkin seuraan edelleen tosi tiiviisti suomalaista mediaa ja blogikenttää. Se aiheuttaa kyllä säännöllisesti kroonista Helsinki-ikävää, mutta oon myös tyytyväinen, että kieltä tulee pidettyä yllä. Myös kaikki suomalaiset esineet ja perinteet on muuttuneet tosi tärkeiksi, eikä meillä oikeastaan olekaan kuin suomalaisia huonekaluja. Onneksi tuo mies ymmärtää eikä protestoinut edes silloin, kun sohva rahdattiin tänne rekalla Kauhajoelta ;)

    Voisin kirjoittaa tästä ties miten paljon, omasta blogista löytyykin jo useampia tekstejä aiheesta, mutta ehkä lopetan yhteen havaintoon: ulkomaille muutettua tuntuu tosiaan siltä, ettei oikein missään ole sataprosenttisen hyvä. Suomea ei enää pidä niin täydellisenä paikkana kuin melkein kaikki siellä asuvat kaikesta näennäisestä valituksesta huolimatta, eikä ulkomaillakaan oikein kuulu joukkoon. Ja toki aina jää jostain paitsi, kavereiden elämät muuttuu, juhlia tulee ja menee, tulee ehkä vauvoja, joita ei pääse katsomaan ja jossain vaiheessa ne omatkin vanhemmat alkaa vanhentua. Ehkä siinä vaiheessa huomaa sopeutuneensa, kun tämän kaiken ottaa itsestäänselvyytenä eikä uhraa sille enää hirveästi ajatuksia. Menetysten tilalle saa toisia kokemuksia ja toisia kavereita, ja siitä sekoituksesta rakentuu se oma elämä. Kyllä se siitä! :)

    ReplyDelete
    Replies
    1. Kiitos tsemppauksista <3 Kyllä mäkin uskon, että asiat tästä lähtee vielä rullaamaan paremmin, ja tämä on nyt tätä alkutahmeutta. Mulla on paljon samanlaisia kokemuksia mun Saksa-ajalta kuin sullakin, ja en ole vielä ihan päässyt yli siitä "harmistuksesta", että me ei jäätykään Saksaan. Sielläkin mulla meni kauan saada kavereita, ja pelkään, että mulla ehtii pää levitä täällä ennen kuin onnistun luomaan mitään verkostoja. Ja se kielikin alkoi paremmin taittua vasta kahden vuoden jälkeen, ja saksa oli sentään lähtökohtaisesti mulle ranskaa helpompi. Onneksi täällä päin on paljon muitakin ulkkareita, niin kaverisuhteiden luomisessa ei ranskan pitäisi olla mikään pakko.

      Huomaan täällä, että monista suht pienistäkin asioista tulee näinä aikoina iso poru, kun on yleisesti niin orpo ja eksynyt olo. Eilen yritin hakea apteekista yhtä lääkettä, joka Suomessa on ihan reseptivapaa, mutta johon täällä yllättäen tarvittaisiinkin resepti, ja romahdin ihan täysin. Että vittu kun tässä paskamaassa ei mikään voi toimia, että enhän mä nyt viikonloppuna löydä mistään lääkäriä reseptiä kirjoittamaan, varsinkaan sellaista joka puhuis jotain mulle tuttua kieltä. Mulla meni oikeastaan koko päivä sen vuoksi pilalle, vaikka lopulta sainkin suht vastaavaa lääkettä ja siitä oli apua. Ja nyt tuntuu hölmöltä, että noinkin arkipäiväinen juttu voi saada ihan valtavat mittasuhteet, kun iskee pahaan kohtaan.

      Haluaisin vähän päästä "pesänrakennushommiin" eli tuomaan Suomi-kamaa tänne. Mutta kun mulla ei vielä oo sitä työpaikkaa ja sitä myötä lupaa olla täällä, niin tuntuu jotenkin riskiltä raahata hirveästi mitään tänne, ennen kuin asiat on varmoja. Tietty riittävä määrä vaihtovaatteitakin jo helpottaisi tätä angstailua.

      Delete