Pages

2015-01-20

Mistä tiedät olevasi hemmoteltu kakara

Tänä aamuna keittiössä munakasta paistaessani Flo kipitti suoraan kylppäristä jääkaapille pelkkä pyyhe päällään. Mun pyyhe. Mun viininpunainen Finlaysonin kylpypyyhe. En mahtanut mitään, mun ensimmäinen reaktio oli tyrmistynyt vittuuntuminen. No kuitenkaan suomalaisena kivikasvona en ulospäin reagoinut mitenkään, hyvä niin. Miksi se oikeastaan vituttaa? Ei se pyyhe siitä kulu, ja on mulla vielä muutama puhdas pyyhe hyllyssä että ei mun itseäni tarvi sen vuoksi vessapaperiin kuivata. Onko se pyyhe niitä pieniä juttuja, jotka saa kaiken tän uuden ja vieraan tuntumaan edes vähän kodilta?

Olen nyt pari päivää tehnyt hommia (yrittänyt ainakin) dippatyön parissa. Ymmärrettävästi viiden ihmisen taloudessa ei kuitenkaan kovin usein ole ihan hiljaista, ei keskittymistä helpottavaa työrauhaa. Joku haluaa kuunnella Watskyä olkkarin kajareista, yksi kolistelee patoja keittiössä ja kolmas fiksailee vasaralla kellarin roskiksilta löytämäänsä jakkaraa käyttökuntoiseksi. Ja illaksi on tottakai tulossa kolme Freddien työkaveria kylään. Mä en vain ole tottunut siihen! Siitä on melkein kymmenen vuotta aikaa, kun olen viimeksi asunut näin monen ihmisen kanssa saman katon alla. Ja ensimmäinen kerta, kun ne ihmiset ovat vieraita, tuntemattomia. Mutta pitäisi osata olla joustavampi, ehkä opetella käyttämään korvatulppia.

Metelin lisäksi viisi ihmistä tuottaa aivan kamalasti sotkua. Leivänmuruja on pöydällä 24/7. Sukat takertuvat johonkin tahmeaan keittön lattiassa, ja joku on taas heittänyt perunankuoret väärään roskapussiin. Chloen likapyykkikassit lojuvat jo neljättä päivää keskellä eteistä matkalla pyykkitupaan. Vaikka itse olisi kellon ympäri rätti, tiskiharja ja imuri kädessä, on täällä silti likaista. Ja kun muut kanssaeläjät eivät juuri siivoamisesta ota stressiä, nousee oma vitutuskäyrä suorastaan eksponentiaalisesti. Pitäisi osata relata, ei sotkuun kuole.

Ärsyttävää on myös, kun joku on syönyt sun mandariinin, jonka olit ajatellut nauttia rahkan kanssa iltapäivällä välipalaksi. Nyt joudut joko syömään rahkan pelkiltään tai raahautumaan vähintään alakerran kauppaan asti. Et kuitenkaan kehtaa syyttää ketään ääneen, koska mandariini maksoi vain 60 senttiä. Mutta köyhällä sekin tuntuu. Kaikenkaikkiaan se on se tietynlainen (mahdollisesti mun asenneongelman myötä kuviteltu) epäreiluus, mikä mua tässä kaikessa ärsyttää. Ehkä mä vaan otan kaiken liian vakavasti. Ensi kerralla pitäisi ehkä vaan syödä jonkun toisen kiivi sen rahkan kanssa ja olla tyytyväinen.

Olen pikkuhiljaa tajunnut, että koko tämä Sveitsiin muutto on mulle ensimmäinen iso juttu, joka ei ole sellaista, mitä mä olen halunnut. Ensimmäinen kerta, kun en saa kaikkea sitä mitä mä haluan. Ensimmäinen kerta, kun pitää tehdä valintoja sen suhteen, mikä on tärkeintä. Ja samalla luopua paljosta muusta hyvin tärkeästä.

Kun multa kysytään: "Mitä sä sitten haluaisit?", niin itsellenikin vähän yllätyksenä en edes osaa oikeastaan vastata. Mä olisin halunnut asua Murun kanssa kahden, mieluiten Heidelbergin liepeillä, mutta se ei ole nyt mahdollista. Mä olisin halunnut ostaa liput ensi kesän Metaldays-festareille, mutta kumpikaan ei tiedä mitään kesän lomista. Mä olisin halunnut mennä Miltsin ja kumppanien kanssa meidän Lajikokeilukerhon tanhutunnille ja Himokselle laskettelemaan, mutta olen Sveitsissä.  Mä olisin halunnut tilata Amazonista mun uudelle kameralle laukun, mutta niitä ei toimiteta Sveitsiin.

Mutta mitä mä haluan??? Tällä hetkellä olen vielä aika vahvasti toinen jalka Suomessa ja toinen täällä. Ehkä häntä roikkuu sitten siinä välissä eli Saksassa. Mun pitää nyt löytää vastaus siihen, mitä mä oikeasti haluan, ja missä ja miten mä voin sen saada. Ja sitten hyväksyä se, että jostain joudun sen vuoksi luopumaan. Se on elämää.



P.S. Murun ja Flon vaihtarikaveri Jonathan on tulossa viikonlopuksi kylään, ja Flo ehdotti että mentäisiin sitten porukalla vähän vaeltamaan vuorille. Jes, siistiä! Niin, paitsi että mun vaelluskengät on Saksassa ja lenkkareissa on varmaan vähän heikkoa edetä kun lunta on nilkkoihin asti. Mutta hei! Saan ehkä vaelluskengät lainaan ja sitten ei ole ongelmaa, ja kaipa sitä Vagabondeissakin voi retkeillä. Mutta miten mä pääsisin yli edes siitä harmituksesta, mikä tulee kun kaikki omat tavarat on hajallaan ympäri maailmaa :(

11 comments:

  1. Tiedätkö mä niin sisäistän sun tunteet tossa siivoamisessa! Ite oon nyt todennut, että kämppiksille raivoaminen ei auta ellei halua kolmea mököttävää ihmistä, jotka eivät vaivaudu tervehtimään. Joten tällä hetkellä elän juuri kaiken sen paskan keskellä ja sitten noi kehtaa vielä ihmetellä miksi vietän niin paljon aikaa omassa huoneessani! :D Ja ens kerralla nappaat muitten kiivit jos ne sun ruokia varastelee!

    ReplyDelete
    Replies
    1. Mä luulen, että nää ei edes ottaisi nokkiinsa rakentavasta palautteesta. Se vaan kun ei niin hyvin tunne vielä, niin ei kehtaa ainakaan pienistä kitistä. Kyllä nuo aikanaan sotkunsa siivoaa, mutta se vaan ottaa paljon pidempään kuin miten itse asioita hoidan. Ei mulla ainakaan vielä oo pokkaa viedä muiden ruokia, ja ennen kuin omin lupineni alan niitä ottaa niin ensin täytyy kyllä kehdata sanoa niille, ettei syö mun mandariineja x) Pitää vaan vetää henkeä, ja miettiä, onko tää nyt taas niin maailmanlopun asia.

      Delete
  2. Onneksi blogiin voi vuodattaa nämä(kin) asiat, se auttaa kummasti! Kiva blogi sinulla, jään ehdottomasti lukemaan.

    ReplyDelete
    Replies
    1. No niinpä! Mulla se ainakin auttaa purkamaan sitä kiukkua, kun kirjoittaessa tulee oikeasti mietittyä 'miksi' kiukuttaa. Ja kiitti :)

      Delete
  3. I feel ya, sis! Se kun olisi halunnut asua kaksin jossain tilavassa asunnossa, mutta sitä vastoin saakin asua samalla monen muun ihmisen kanssa saman katon alla tilasta taistellen...:D Ja kaikilla omat elämäntyylit, ja vielä äänekkäät sellaiset, argh! Sitten sen yhden kerran kun joku syö sun banaanin josta halusit tehdä smoothien aamupalaksi, niin vituttaa vielä viikkojenkin päästä.
    Hei voisin tulla maaliskuussa käymään! Olisko sulla aikaa loppukuusta?

    ReplyDelete
    Replies
    1. Joo! Sulla on vielä tavallaan enemmän (ja ehkä tavallaan vähemmän) stressiä tosta kommuuniasumisesta, kun ne kanssaeläjät on sukulaisia eikä niiden kanssa varsinkaan halua joutua riitoihin :p Kämppisten kohdalla se ei ole yhtä maailmanloppu, vaikka ei tietty kivaa sekään.

      Mulla on vielä aika sumuinen kalenteri, että satavarmaksi en osaa sanoa! Mun siis pitää jossain vaiheessa nimittäin mennä Suomeen hoitaan paperihommia ja muuttamaan mun opiskelijakämppä tyhjäksi, enkä tiedä yhtään vielä että millon... Huonolla tuurilla se olis just maaliskuun loppu, olettaen että vuokrasoppari päättyy kuun lopussa, ja meidän iskän remppa on silloin valmis eli on joku paikka niille roinille. Mutta olis kyllä ehdottomasti kiva jos tulisit! ^^

      Delete
    2. No toisaalta on eri juttu että mulla on poikaystävän suku tässä ympärillä asumassa, muutoin menisi kyllä varmasti hermot aika nopeasti yhdellä jos toisella :D
      Aivan! No ehtii sitä myöhemminkin, ja ehkä parempikin sitten kun oot asettunut paremmin ;)

      Delete
  4. Noh, minä oisin vetänyt herneeni nenään tuosta pyyhkeestä. Olen myös kimpaantunut, kun meillä kylässä ollut tuttu otti mun Muumi-mukin kahvimukikseen ilman lupaa.... Hemmoteltu kakara ilmoittautuu siis ;)

    Toi on vaikea kysymys, että mitä sä haluat... kun sitä haluaisi vaikka mitä! Mäkin haluaisin asua samaan aikaan Turkissa ja Suomessa, mutta kun se ei vaan ole mahdollista. Nyt ollaan täällä Suomessa, ja tuntuu että päätöksenteko on vaan vaikeampaa! Jostain pitäisi tosiaan luopua ja vielä yrittää se hyväksyä, mutta mistä? Noh, ehkä se meille molemmille selviää ajan mittaan, ainakin toivottavasti :)

    ReplyDelete
    Replies
    1. Ainakin siis suomalaisen kulttuurin edustajien joukosta löytyy kanssahernenokkia ;D Mun ainokainen muumimuki täällä on niin pyhä, että säilytän sitä meidän huoneessa enkä keittiössä. Kjeh.

      Nimenomaan kaikki mun haluamiset on vaan sellaisia, mitkä ei käytännössä yksinkertaisesti oo mahdollisia. Niin pakko sitten yrittää miettiä niitä realistisia haluamisia...

      Delete
  5. Heheh!! Kuulostaa tuo yhteiselo ihan mun taannoisilta vaihtariajoilta:D Onneksi kämppisajat ovat nyt kaukana menneisyydessä (nyt elänkin sitten 26-vuotiaan pikkulapsen kanssa, jonka jäljet siivoan sitä mukaan kun sukat unohtuu lattialle, astiat olkkarin pöydälle jne.. Ei oo helppo tällaisen pikkutarkan järjestystä ja siisteyttä rakastavan osa ei :D)

    ReplyDelete
    Replies
    1. Jotenkin sitä siivoaa ton oman 26-vuotiaan pikkulapsen sotkuja paljon mieluummin kuin niitä "ulkopuolisten" :D Mä oon kanssa kotona aina tottunut siihen, että kun jotain sotketaan, niin se siivotaan myös, ja se yleinen siivous on kaikkien hommaa. Mut ei vissiin täällä >__<

      Delete